Muutoksien vuosi

Viimeksi kun kirjoitin olin töissä yrittäjänä sekä opiskelemassa urheiluhierojaksi yhtä aikaa, koittaen jakaa aikaani sekä jaksamistani kumpaankin - hieman huonolla menestyksellä. Vapaa-aika meni miehen kainalossa sekä leffassa käyden. 

 Sitten juuri näyttötutkintojen alla elämämme mullistui tavalla, jota olimme odottaneet jo muutaman vuoden. Muistan koulussa miettineeni ystävälleni että stressin takia on menkat taas myöhässä, ei se muuta varmasti ole. Mutta hän yllytti tekemään testin, jonka sitten samana iltapäivänä teinkin.  

 Plussa. Muistan olleeni niin shokissa etten reagoinut mitenkään, istuin vain vessanpytyn kannen päällä ja tuijotin. Niin monen negatiivisen testin jälkeen oli hankaluuksia uskoa että siinä oikeasti luki raskaana. Kun selvisin alkujärkytyksestä, pistin saman tien miehelle viestiä että tulen käymään työpaikan parkkipaikalla, tuletko alas. Tervehdin heiluttamalla testiä ja pillahtamalla iloitkuun kuin kunnon hormonihirviö konsanaan. Ei kuulemma miehellä tullut loppupäivän töistä moisten uutisten jälkeen enää mitään!

 Vaikka kuinka olimme alkuraskauden huumassa, epäuskossa ja jännityksessä, oli itselläni kuitenkin vielä iso urakka edessä. Vähensin töitä rutkasti ja keskityin koulun viimeiseen ponnistukseen eli näyttötutkintoon. Olin kyllä siinä vaiheessa -ja edelleenkin- kiitollinen etten ollut siinä kohtaa pidemmällä raskaana, sillä taistelin jo niin alussa kovan väsymyksen sekä pahoinvoinnin kanssa.
 Mutta sain kuin sainkin jotenkin näytöt läpi ja paperit käteen, en ehkä parhaimmilla numeroilla mutta kuitenkin. Helpotus ja ylpeys oli valtavaa, että jaksoin vetää homman kotiin.

 Kun koulu oli ohi, pidin jo pitkään kaavailemani loman. Lähdimme matkalle Prahaan, Brnoon ja Lontooseen. Prahan ja Brnon matka ei ollut mikään sattuma vaan menimme miehen lapsuudenystävän häihin. Se matka oli kaikista kamalin, päällä oli juuri se vaikein vaihe pahoinvoinnista ja jokainen liikkuva väline sai olon ihan hirveäksi! En ole ennen oksentanut julkisesti, mutta tuli sekin nyt kokeiltua...

 Asiaa ei auttanut se että häät olivat vegaaniset, missään ruoassa ei ollut hädin tuskin suolaa saati muita mausteita ja ainoa asia mikä auttoi jatkuvaan heikotukseen oli nimenomaan suola ja rasva, liharuoat ym. Oma mokahan se oli etten ottanut mitään mukaan mutta emme tosiaan tienneet että menussa ei ollut mitään lihaa tai suolaa. Yritin epätoivossa parantaa oloa tarjolla olleilla kurkkutikuilla, tomaateilla ja kesäkurpitsalla mutta mikään ei auttanut. Lisäksi paikka oli keskellä ei mitään Brnon maaseudulla, ainoa keino päästä pois oli järjestetty bussi keskiyöllä joka myöhästyi pari tuntia. Se oli elämäni rankin päivä ja siitä toipuminen kesti jopa muutaman päivän.

 Tsekkien jälkeen pääsimme Lontooseen. Matkan kohokohtana ja tarkoituksena oli Warner Bros studio tour: Making of Harry Potter. Siellä sai ajan sekä rahat kulumaan erittäin hyvin! Otimme myös kuvan jolla paljastimme raskauden. Olin pitkään haaveillut studioille pääsystä ja oli kyllä joka sentin arvoinen matka.

 Palattuamme takaisin oli aika tasaantua normaaliin elämään. Jatkoin töitä kunnes maha kasvoi niin isoksi että toi mukanaan ikäviä vaivoja -pyörrytti, heikotti ja selkä ei enää kestänyt hieronnan vaatimaa jatkua kumartelua. Jäin pitkin hampain sairaslomalle kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa.

Marraskuussa mies kosi ja menimme kihloihin! Olimme puhuneet kihlauksesta jo vuosi ennen mutta ei yksinkertaisesti ollut varaa, mies kun halusi ostaa kunnon sormukset. Omassani on tulppaanimalliin vihreitä sekä kirkkaita timantteja, miehen omassa yksi vihreä jotta sopii yhteen omani kanssa.

Loppuvuodesta kävimme vielä Espanjassakin, miehen toisen ystävän häissä. Tämä matka oli muuten kaikin puolin ihana sillä saimme olla häiden takia upeassa hotellissa pari päivää ja nauttia rannasta,

mutta lentomatkat olivat aivan painajaista pahoinvoinnin takia. Onneksi hyvä ruoka ja aurinko auttoivat asiaan nopeasti! Myös matalat rauta-arvot nousivat normaalille tasolle suuren liharuokamäärän takia, hah.

Juuri ennen matkaa saimme tietää odottavamme poikaa. Meillä oli miehen kanssa veto sukupuolesta ja minä tyttöoloni kanssa hävisin!

 Raskauden loppuajan jouduin ottamaan erittäin hitaasti sanan joka merkityksessä sillä maha kasvoi ihan järkyttävän kokoiseksi ja painoa tuli parikymmentä kiloa. Turhautti ja halusin vain työntää muksun pihalle!

 Raskauden lähentyessä loppuaan kokoarviot saivat lääkärit varuilleen ja 4 tammikuuta saimme kuulla että 9 päivä maanantaina synnytys käynnistettäisiin. Siinä menikin muutama päivä ja vihdoin 19 tunnin supistelun ja 2,5h ponnistuksen jälkeen poika syntyi imukupin avittamana, yhtä traumatisoituneena kuin äitinsäkin. Tästä kirjoitan joskus synnytyskertomuksen, mutta tiivistelmänä kaikki meni pieleen mikä pieleen pystyi menemään. Kuulemma rankin mahdollinen synnytys ensiodottajalle.

 Kun vihdoin pääsimme osastolta kotiin olin ollut sairaalassa viikon. Pois pääsyä esti ensin oma huono kuntoni ja kivut pahan synnytyksen jäljiltä, sitten pojan kireä kielijänne, sitten bilirubiini. Vapaus tuntui niin upealta, ihan kuin olisin ollut vankilassa! Saimme viedä pienen, pyöreän ja täydellisen pojan kotiin.

 Joten nyt kirjoitan tätä tekstiä ison pienen pojan vedellessä harvinaisia päikkäreitä vaavisängyltä vuokratussa sängyssään, äitiyslomaan totutellen ja suunnitellen ensi vuonna lähestyviä häitä.  Aika paljon muutoksia yhdessä vuodessa! Ja kaikki positiivisempaan päin.